Loka lokaa nuorison

Aarno "Loka" Laitinen arvioi kesäkuussa, että Suomeen iskostuneen muukalaiskammon taustalla ovat "AKS:n henki" ja peräkylien impivaaralaisuus. Kauna- eli perussuomalaisuuden aiheuttaisivat siis eristyneisyys ja "kansainvälisten kontaktien puute". Laitinen profetoi:

Eivät interrail-nuoriso, vaihto-oppilaat tai muutoin maailmalla eläneet viihdy näissä joukoissa. Kielitaito ja ulkomaankokemukset ovat pelastaneet nuoret sukupolvet muukalaiskaunan hulluuksilta.

Laitinen sekoittaa tarkoituksella kaksi asiaa: muukalaiskaunan ja siihen liittyvän rasismin sekä sellaisen monikulttuurisuus- ja maahanmuuttokriittisyyden, joka on noussut 2000-luvun alusta sekä Suomessa että Keski-Euroopassa. On totta, että "maahanmuuttokriittisyys" on valitettavan usein fasadi tympeälle rasismille ja ennakkoluuloille. Se ei kuitenkaan poista sitä seikkaa, että maahanmuutosta muun politiikan tavoin pitää voida keskustella avoimesti ja arkailematta - ja varsinkin siten, ettei ongelmien esiin nostamista kuitattaisi fennomaanien räyhäämisenä.

Puhuessaan interrail-nuorison ja vaihto-oppilaiden puolesta Laitinen on lisäksi väärässä. Parjatulla Hommafoorumilla, perussuomalaisissa ja maahanmuuttokriitikoiden riveissä on myös niitä, jotka ovat matkustaneet junalla Euroopassa tai olleet vaihto-oppilaina. Maahanmuuttopolitiikan kritiikki ja kansainväliset kokemukset eivät sulje toisiaan pois. Joskus - kuten Helsingin lähiöissä - ne ruokkivat toisiaan.

Olen hieman alle vuoden opiskellut Tübingenissä Lounais-Saksassa. Aion myös palata Saksaan, joka on ottanut minut hyvin vastaan ja jossa viihdyn erinomaisesti. Auttavasta saksan taidosta huolimatta ymmärrän aiempaa enemmän niitä, jotka asettuvat vieraaseen maahan. Olen myös aiempaa vakuuttunut siitä, että vieraaseen maahan sopeutuminen, sen kielen oppiminen ja kulttuurin hyväksyminen ovat ensisijaisesti muuttajan vastuulla.

Mieleeni ei olisi tullut tämän vuoden aikana murjoa saksalaisia kohteliaisuussääntöjä tai vaatia kantaväestöä luopumaan traditioistaan tai sianlihaorgioistaan. Toisin kuin Suomessa, en ole täällä kehdannut sylkeä purukumia maahan, koska kukaan muukaan ei pärski kadulle, paitsi ehkä satunnainen arabi. Jos satun jäämään tänne, en odota, että valtio kustantaisi lorvimiseni ja olueni. Jos saisin naista ja sen jälkeen lapsia, haluaisin lapsieni saksalaistuvan.

Vaihto-oppilaskaverini ovat kotoisin maailman eri kolkista: Italiasta, Yhdysvalloista, Australiasta, Brasiliasta, Espanjasta, Etelä-Koreasta ja Perusta. Sen lisäksi, että olemme puhuneet keskenämme ensisijaisesti saksaa, meitä on yhdistänyt kristikunnan jaettu perintö ja jonkinlainen kytkös juutalais-kristilliseen traditioon. Siirtolaisten korkea koulutustaso, kantaväestön kanssa jaettu kieli ja perustaltaan yhteinen uskonto luovat otolliset puitteet yhdessäololle. Täällä on jopa pohjoisamerikkalaisia juutalaisia, jotka opiskelevat saksaa maassa, jonka iäkkäämmät eläkeläiset halusivat kansanmurhata kaikki juutalaiset. Pari korealaista otti sopeutumispäissään luterilaisen kasteen.

Jostain syystä minun on vaikea kuvitella, miten Tübingen olisi parempi paikka, jos tänne pakkautuisi lukutaidottomia nomadeja Afrikan sarvesta tai joutilaita irakilaismiehiä. Jonkun RKP:läisen pitäisi varmaan sivistää minua ja tübingeniläisiä, koska niin ei ole tapahtunut.

Vaikka Tübingenissä ei ns. turkkilaisongelmaa olekaan, vaikeudet näkyvät silti. Monien ex-vierastyöläisten kyvyttömyys sopeutua, oppia kieli sekä noudattaa yleisiä sääntöjä, tapakulttuuria ja lakia ovat seikkoja, jotka tuskastuttavat tavallisia saksalaisia.

Ennen muuta vuosi ulkomailla on vahvistanut käsitystä siitä, että suomalainen tai saksalainen yhteiskunta on huomattavasti parempi kuin moni muu. Kansalaisten muodollinen tasa-arvo, vaikuttamisen mahdollisuudet, poliittiset ja henkilökohtaiset vapaudet, keskinäinen luottamus, yleinen turvallisuus, yksilöiden ja yritysten rehellisyys, poliisin ja muiden viranomaisten toimintatavat, koulutusjärjestelmä, infrastruktuuri, naisten ja seksuaalivähemmistöjen asema ja moni muukin asia on kansainvälisesti vertaillen meillä kärkitasoa.

Suomalaisten ja saksalaisten ei tarvitsisi taantua löysään arvorelativismiin ja selittää, ettei yhteiskuntia ja poliittisia järjestelmiä voi laittaa paremmuusjärjestykseen. Kyllä voi ja pitää, koska muuten valintojen tekemisestä ei tule mitään.

Jos Loka Laitiselle kritiikki rantautuvasta shariasta, ghettoutumisesta, naisiin kohdistuvasta häpeäväkivallasta ja siirtolaisten rikollisuudesta huokuu kaunaa ja kansainvälisten kokemusten puutetta, kehotan Laitista ostamaan eläkeläisten interrail-kortin ja tulemaan Keski-Eurooppaan. Jos Laitinen osaa kieliä, hän voi myös perehtyä mannermaiseen julkiseen keskusteluun. Se on kaukana Impivaarasta, mutta lähempänä kuin ravintola Poseidonissa uskotaan.

Nuoriso on pilalla

Historia toistaa itseään. Jo Tacituksen ajoista lähtien, varmaan jo sitäkin ennen, dinosauruksien ajoista, jos ne olisivat Raamatun mukaan olleet olemassa, saksalainen nuoriso on sukupolvi kerrallaan valunut huonompaan suuntaan, sen lihakset ovat surkastuneet, into laantunut ja mieli sumentunut. Tänään sain siitä jälleen esimerkin, kun linjurissa maleksineet kakarat eivät osoittaneet taaskaan käytöstapoja. Mitä pirua ne linjurissa tekivät, kävellä niiden pitäisi, tai ainakin pikamarssia.

Missään muualla kuin Saksassa lapset eivät osaa käyttäytyä julkisissa kulkuvälineissä. Jalkoja pidetään aivan holtittomasti istuimilla, reput sysätään vapaalle paikalle, puhutaan kovaäänisesti, naureskellaan tyhjää. Jos paikka satutaan antamaan vanhukselle tai itseään vanhemmalle, jolle paikka luonnonlakien mukaan kuuluu, vanhusta ei katsota arvokkaasti silmiin, poikaset eivät pokkaa, tyttöset eivät niiaa, kukaan ei lausu kaunista sanaa.

Ja minkälaista se nuoriso nykyään on. Näköradioiden ja automaattilaskinten turmelemia. Nykylapsi meidän Saksassamme on limonaadin marinoima - sanonko suoraan - tissiposki, joka ei osaa edes heittää kuperkeikkaa eikä punnertaa. Sellaiset ylevöittävät sanat kuin Tapferkeit ja Forschheit, urhoollisuus ja napakkuus, ovat näille aivan tuntemattomia. Katekismustakaan ei enää tavata kouluissa, se on lopun alkua se.

Kauas on tultu Saksan keisarikunnan topakoista vuosista. Silloin lapsista karaistiin löysät pois, pojista terästettiin kouluissa miehiä. Me naiset emme kyllä saaneet käydä edes kimnaasia, mutta mitäpä tuosta, äitinikin oli vallan tyytyväinen tultuaan 17-vuotiaana raskaaksi preussilaiselle vääpelille, joka oli muuten hänen setänsä.

Kaikki meni pilalle 1960-luvulla. Tulivat vapaa rakkaus ja vapaa kasvatus, ikää ei enää kunnioitettu entisellä tavalla, kaunis pukeutuminen ja säädyllinen käytös unohtuivat. Näille nykylapsille ja rehellisesti sanottuna heidän vanhemmilleenkin pitäisi antaa remmiä oikein isän kädestä.

Ylioppilaatkaan eivät enää miekkaile entiseen tapaan, silvottuja poskia näkee enää muutamilla uskalikoilla, heille soisi enemmän arvostusta, arvostusta, joka kumpuaa ihmisen luonnollisesta tarpeesta sitoutua traditioihin ja hierarkioihin, järjestelmiin, jotka takaavat pysyvyyden ja turvan aikoina, jolloin koko olemassaolomme perusta on uhattuna, jolloin joudumme vastaamaan perustavanlaatuisiin kysymyksiin itsestämme, vaikka kaiken järjen ja kohtuullisuuden mukaan vastausten tulisi olla itsestäänselviä; ne eivät sitä kuitenkaan ole, ja oikeinkirjoitusreformin sekä uusien, halpamaisten, modernien esteettisten ihanteiden mukaan kukaan ei edes, muusta puhumattakaan, ilolla tervehdi saksalaista lausetta, joka sentään on Goethen, Schillerin ja Hessen, Thomas Manninkin, saksalaisten kirjailijain, saksalaisen taiteen ja ylimaallisen sielun meille välittämä - niin, kukaan ei enää ymmärrä, ja vaikka ymmärtäisikin, hän vähät välittäisi, kun kulttuurimme kurjistuu matkalla kohti mekaanisen tylsää, massojen happamoittamaa, vieraiden vaikutteiden latistamaa hengen tuonelaa, jossa ilon ja riemun soihtu on aikoja sitten tukahtunut.

Nykyinen Wehrmacht ei pystyisi valtaamaan edes Puolaa. - Siinä on lyhyesti kaikki, mitä haluan sanoa. On oikein ja välttämätöntä, että elinvoimaiset etelämaiden kansat miehittävät Saksan, niiden miehiset miehet siittävät uudet saksalaiset, eivätkä Hans ja Erika enää ole vantteria, vaaleita teutoneita.

Mutta niin kuin aika kulkee tinkimättömällä logiikallaan omia raiteitaan, niin tiedän, että historia toistaa itseään; minä en näe sen päätöstä, mutta tiedän, että kohta minä kuolen, ja sitten minunkaan ei tarvitse enää marista.

Svaabilainen kotirouva

Euroopan talouskriisin yhteydessä rautakansleri Angela Merkeliä on kuvattu Saksassa ihaillen svaabilaiseksi kotirouvaksi, joka vaatii tiukkaa talouskuria ja tekee töitä säästääkseen rahaa. Merkelin katsotaan edustavan Schwabenlandin ja toisaalta saksalaisuudenkin ylevimpiä piirteitä: tarkkuutta, kitsautta ja nuukuutta.

Svaabilaisia kotirouvia melkein vuoden leipomoissa, lihakaupoissa ja supermarketeissa tarkkailleena voin osittain allekirjoittaa stereotyypin saksalaisten talousmentaliteetista. Esimerkki: lähikauppani kuulutusjärjestelmästä ilmoitetaan tasaisin väliajoin päivän tarjouksia. Se ei poikkea Suomesta. Mutta se, että asiakkaille ilmoitetaan, montako prosenttia he säästävät normaalihintaan suhteutettuna, on svaabeille ominaista.

"Sie sparen 33 Prozent", raikaa kaiuttimista, enkä tiedä, olenko minä vai ovatko muut vajaamielisiä.

Ihan oikeasti. Tübingen on asumisen suhteen Münchenin jälkeen Saksan toiseksi kallein kaupunki. Saksa on yksi maailman rikkaimmista valtioista, ja Baden-Württembergin osavaltio on Baijerin jälkeen Saksan toiseksi vaurain. En ole varma, onko tarpeen ilmoittaa, että 39 sentin hiivapaketin tai 59 sentin leipäpussin saa nyt parikymmentä prosenttia edullisemmin.

Vaikka svaabilainen kotirouva säästää paljon, eikä varsinkaan tuhlaa gastronomiaan, kosmetiikkaan tai kauniisiin vaatteisiin, on hänen kukkarossaan kuitenkin järjettömyyksiin korvamerkittyä rahaa. Kesän tullen saksalaiset nimittäin ostavat kuutioittain pullotettua vettä.

Erilaisia kivennäisvesiä ja niistä tehtyjä juomasekoituksia on Saksassa valtava määrä. Apfelschorle, laimeahko cocktail hiilihapotettua vettä ja omenamehua, lienee ostetuin. Kaikkea muutakin saa kivennäisveteen sekoitettuna - limonadia, olutta ja luultavasti viiniäkin. Näitä puteleita kotirouvat kantavat koreittain autoihinsa.

Pulloveteen tiivistyy jälleen yksi Saksan ristiriita. Pullovedet ja erilaiset laimeat vissymehut edustavat länsisaksalaista, sodanjälkeistä konsumerismia. Koska rahaa tuli enemmän kuin meni, sitä saatettiin sijoittaa järjettömiin kohteisiin, kuten veteen, jota sai ja saa edullisesti hanasta. Kukaan ei ole todistanut, että pulloveden ostamisesta olisi jotain etua - niin vain tehdään.

Muita kohteita, joihon saksalaiset käyttävät merkittäviä rahasummia, ovat julkisivu- ja muut remontit, puutarhanhoito sekä oma auto. Talot ovat moitteettomassa laastissa, menopelit kiiltävät ja rikkaruohot tuhottu. Olen varma, että useimpien saksalaisporvarien varallisuus on sijoitettu joko joukkovelkakirjoihin tai maltillisen riskin hajautettuihin rahastoihin. Daimler, Siemens, Bosch ja kumppanit tahkoavat tasaista tuottoa kansalle, jonka kunnia-asiana on henkilökohtaisen talouden ylijäämä ja sen harkittu investoiminen.

En kuitenkaan usko, että Angela Merkel kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta on svaabilaisen kotirouvan perikuva. Hänhän saattaa juoda pullovettä ja käyttää esimerkiksi sähköistä pesukonetta.

Hyvin todennäköisesti Schwabenlandin kylissä tuhannet juurevat tädit könyävät kello 4.30 aamulypsylle ja kampeavat moitteettomien pihojensa ikiaikaisista kaivoista raikasta, maksutonta vettä. He ovat samoja ihmisiä, jotka eivät voi käsittää, miksi heidän markkansa pitäisi käyttää etelämaiden kauniin elämän kustantamiseen. He ovat luonnollisesti oikeassa, mutta edes Angela Merkel ei kuuntele heitä.