Joinain kesinä Suomessa on ollut lämmintä. Esimerkiksi kesä 2010 oli melko hyvä: heinäkuun helteet ahdistivat vanhuksia ja kotieläimiä ja tavallisiakin kansalaisia. Muistan, että lattiallani mötkötti märkään pyyhkeeseen kääritty corgi, joka ei kyennyt helteeltä juuri mihinkään.
Joskus lomat ja helteet eivät satu yksiin. Viime päivät Saksan Tübingen on nauttinut yli 30 celsius-asteen lämpötiloista. Tämä ei olisi ongelma, ellei lämpötiloihin pitäisi sovittaa täysipäiväistä opiskelua.
Saksalainen yliopistovuosi on kummallinen. Talvilukukausi alkaa lokakuun puolivälissä ja kestää suurin piirtein helmikuun toiselle viikolle. Tämän jälkeen alkaa kahden kuukauden kevättauko, jonka aikana on teoriassa mahdollista suorittaa työharjoittelu, kirjoittaa esseitä, opiskella päättökokeisiin ja niin edelleen. Käytännössä useimmilla ei-valmistuvilla opiskelijoilla maaliskuu ja huhtikuun kaksi ensimmäistä viikkoa ovat lomaa, jonka aikana ei tehdä mitään tähdellistä.
Huhtikuun puolivälistä heinäkuun loppuun on sitten kesälukukausi, joka on aivan samanlainen kuin mikä tahansa kevätlukukausi normaaleissa länsimaissa. Käydään luennoilla, tentitään, kirjoitetaan tutkielmia. Ero on tietenkin se, että kesä- ja heinäkuussa saattaa olla aika kuuma.
Suurin shokki, minkä olen Saksassa kohdannut, ei ole liittynyt varsinaisesti ihmisten väliseen kanssakäymiseen tai mihinkään kulttuuriseen. Suurin shokki on ollut luonnon ja ihmisen välinen suhde, jota ei ole otettu huomioon opiskelukalenteria suunnitellessa.
Ilmastoimattomassa huoneessa tai kirjastossa opiskelu saa aivan uusia ulottuvuuksia, kun lämpötila nousee yli 30 asteen. Lämpö alkaa ahdistaa; hiki nousee pintaan pienemmästäkin liikkeestä, ilma on tunkkaista ja kuumaa, kanssaopiskelijat eivät osaa peseytyä ja käyttää kunnon deodoranttia. Lämpötila, jota Espanjan tai Kreikan rantalomalla ilolla tervehditään, muuttuu alistavaksi, tukalaksi ja toimeliaisuutta kuristavaksi. Ei jaksa, ei viitsi, ei pysty nukkumaan.
Koska saksalaiset eivät usko ilmastointiin tai pitävät sitä muuten vain arveluttavana, mistään ei saa viileää, raikasta ilmaa. Jos voisin, heittäisin kirjani nurkkaan, asettuisin puun alle syömään banaania ja juomaan kookosmehua ja kävisin ajoittain munasillani pulahtamassa vuoristopurossa. Illalla joisin pilsneriä nudistibileissä ja soittaisin Ultra Brata zembellä ja didgeridoolla.
Ilmastolla, ilmastoinnilla ja kansantaloudella on oltava jokin ei-tieteellinen ja deterministinen yhteys. Arizonan Phoenix on menestynyt kaupunki aavikon keskellä ja Mogadishu moneen kertaan tuhottu kaupunki aavikon ja meren välissä. Teksasin Dallas ja Houston sekä Floridan useimmat kaupungit ovat hyvinvoivia, Lähi-idän kaupungit eivät, vaikka ilmasto niissä onkin samankaltainen.
Ero on epäilemättä ilmastointilaite. Kun se hönkii pakkashöyryjään, ihmisen ei tarvitse sulkea aivojaan tai tuntea voimatonta raivoa olosuhteiden edessä.
Kehitysapuna voitaisiinkin antaa vastedes edullisia ilmastointilaitteita. Kun aivot vähän viilenisivät, joku saattaisi palata Aleksandrian kirjastoon ja toinen miettiä, josko tässä voisikin jo tehdä jotain ja jättää naapuriklaanien ja vääräuskoisten vainoamisen vähemmälle.
lauantai 30. kesäkuuta 2012
perjantai 29. kesäkuuta 2012
Pääkirjoitustoimittaja historian harhoissa
Päivän Iltalehden pääkirjoitus otti kantaa perusopetuksen tuntijakouudistukseen. En liene ainoa, jonka huomion kiinnitti seuraava kappale:
"Viimeistään uudistuksen jatkuessa lukioon olisi historianopetuksessa palattava selkeään kronologiaan ja varhempien vuosisatojen kunnolliseen käsittelyyn. Niitä tuntematta ei voi ymmärtää esimerkiksi eurokriisiä. Nuorena oppii helposti niin tapahtumakulut kuin vieraiden kielten sanat."
Lukiohistoriassa olisi siis "palattava" selkeään kronologiaan ja varhaisempien aikojen tuntemiseen. Tämä onkin malli, jota pääkirjoitustoimittajan lapsuudessa ja nuoruudessa sovellettiin: historianopetus koostui huonoimmillaan vuosilukujen ja aikajanojen pänttäämisestä sekä menneisyyden keisareiden, sotapäälliköiden ja paavien toilailuista.
On totta, että suomalaisesta lukiosta pääsee historian osalta liian helpolla läpi. Niillä, jotka eivät kirjoita ainereaalissa historiaa, ei välttämättä ole mitään käsitystä Euroopan tai Euraasian historian karkeista linjoista. Käsitystä ei tarvitse olla niilläkään, jotka historian reaalin kirjoittava. Ylioppilastutkintokokeen painottuminen uusimpiin aikoihin ja 1900-lukuun selviää, jos vanhoja kokeita viitsii selata. Vanhemmista ajoista riittää, kun osaa vastata vuotuiseen kolonialismi/imperialismikysymykseen.
Erityisen heikko on tilanne Suomen historian osalta. Suomen historia ennen autonomiaa -kurssi ei ole ollut muutamaan vuoteen pakollinen. Sen vuoksi suomalaisen ylioppilaan ei tarvitse valkolakkinsa eteen tietää mitään Kustaa Vaasasta ja reformaatiosta, Ruotsin suurvaltakaudesta, kolmikymmenvuotisesta sodasta, eri "vihoista", isostajaosta tai ylipäänsä Suomena tunnetun alueen asemasta Itämeren piirin varhaisemmassa historiassa. Samaa reittiä voisi valjeta, miksi Tallinna näyttää saksalaiselta, miten suomalaisen talonpojan elo erosi venäläisestä, miten säätyerioikeudet kehittyivät ja keitä olivat Chydenius ja Porthan.
Yhtä kaikki: tuskin kukaan oikeasti uskoo, että kronologian ja varhaisempien aikojen tuntemisella olisi jokin yhteys Euroopan talouskriisin ymmärtämiseen.
Rahoitusmarkkinoiden kompleksisuus ei ole selätettävissä hyvällä kronologialla tai Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan taloushistorialla. Talouskriisiä voi lähestyä Etelä-Euroopan valtioiden löyhän vallankeskityksen ja toimimattoman keskusvallan kautta, mutta sen selittävämpää voimaa historialla ei ole. Anekdoottina voi ehkä sanoa, että Axel Oxenstiernan hallinnoima Ruotsi onnistui 400 vuotta sitten keräämään veroja suhteellisesti tehokkaammin kuin nykypäivän Kreikka.
Tapahtumakulut ja vieraiden kielten sanat painuvat ehkä mieleen paremmin nuorina. Tapahtumakulkujen osalta riski on se, että ne opitaan pintapuolisesti tai virheellisesti, kuten on tapahtunut pääkirjoitustoimittajan sukupolvelle esimerkiksi hakkapeliittain osalta.
Epäselväksi jää, mitä tekemistä vieraiden kielten sanoilla on historianopetuksen kanssa, mutta olisi sangen toivottavaa, että joku ymmärtäisi vaatia latinaa takaisin kouluihin. Eurooppalaisten kielten ja Euroopan historian kannalta merkittävämpää kieltä ei ole, paitsi tietenkin ruotsi, joka Suomessa onkin kaikista tärkein vieras kieli.
"Viimeistään uudistuksen jatkuessa lukioon olisi historianopetuksessa palattava selkeään kronologiaan ja varhempien vuosisatojen kunnolliseen käsittelyyn. Niitä tuntematta ei voi ymmärtää esimerkiksi eurokriisiä. Nuorena oppii helposti niin tapahtumakulut kuin vieraiden kielten sanat."
Lukiohistoriassa olisi siis "palattava" selkeään kronologiaan ja varhaisempien aikojen tuntemiseen. Tämä onkin malli, jota pääkirjoitustoimittajan lapsuudessa ja nuoruudessa sovellettiin: historianopetus koostui huonoimmillaan vuosilukujen ja aikajanojen pänttäämisestä sekä menneisyyden keisareiden, sotapäälliköiden ja paavien toilailuista.
On totta, että suomalaisesta lukiosta pääsee historian osalta liian helpolla läpi. Niillä, jotka eivät kirjoita ainereaalissa historiaa, ei välttämättä ole mitään käsitystä Euroopan tai Euraasian historian karkeista linjoista. Käsitystä ei tarvitse olla niilläkään, jotka historian reaalin kirjoittava. Ylioppilastutkintokokeen painottuminen uusimpiin aikoihin ja 1900-lukuun selviää, jos vanhoja kokeita viitsii selata. Vanhemmista ajoista riittää, kun osaa vastata vuotuiseen kolonialismi/imperialismikysymykseen.
Erityisen heikko on tilanne Suomen historian osalta. Suomen historia ennen autonomiaa -kurssi ei ole ollut muutamaan vuoteen pakollinen. Sen vuoksi suomalaisen ylioppilaan ei tarvitse valkolakkinsa eteen tietää mitään Kustaa Vaasasta ja reformaatiosta, Ruotsin suurvaltakaudesta, kolmikymmenvuotisesta sodasta, eri "vihoista", isostajaosta tai ylipäänsä Suomena tunnetun alueen asemasta Itämeren piirin varhaisemmassa historiassa. Samaa reittiä voisi valjeta, miksi Tallinna näyttää saksalaiselta, miten suomalaisen talonpojan elo erosi venäläisestä, miten säätyerioikeudet kehittyivät ja keitä olivat Chydenius ja Porthan.
Yhtä kaikki: tuskin kukaan oikeasti uskoo, että kronologian ja varhaisempien aikojen tuntemisella olisi jokin yhteys Euroopan talouskriisin ymmärtämiseen.
Rahoitusmarkkinoiden kompleksisuus ei ole selätettävissä hyvällä kronologialla tai Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan taloushistorialla. Talouskriisiä voi lähestyä Etelä-Euroopan valtioiden löyhän vallankeskityksen ja toimimattoman keskusvallan kautta, mutta sen selittävämpää voimaa historialla ei ole. Anekdoottina voi ehkä sanoa, että Axel Oxenstiernan hallinnoima Ruotsi onnistui 400 vuotta sitten keräämään veroja suhteellisesti tehokkaammin kuin nykypäivän Kreikka.
Tapahtumakulut ja vieraiden kielten sanat painuvat ehkä mieleen paremmin nuorina. Tapahtumakulkujen osalta riski on se, että ne opitaan pintapuolisesti tai virheellisesti, kuten on tapahtunut pääkirjoitustoimittajan sukupolvelle esimerkiksi hakkapeliittain osalta.
Epäselväksi jää, mitä tekemistä vieraiden kielten sanoilla on historianopetuksen kanssa, mutta olisi sangen toivottavaa, että joku ymmärtäisi vaatia latinaa takaisin kouluihin. Eurooppalaisten kielten ja Euroopan historian kannalta merkittävämpää kieltä ei ole, paitsi tietenkin ruotsi, joka Suomessa onkin kaikista tärkein vieras kieli.
keskiviikko 27. kesäkuuta 2012
Rationaalinen saksalainen
Veikko Huovinen laittoi hienossa satiirissaan Veitikka (1971) Hitlerin ja Goebbelsin pilkkaamaan Saksan kansaa. Yksi Veitikan juonista punoutui veijaritarinan ympärille - ilkikurisesti nauravat herrasmiehet olivat päättäneet vetää aaseina pitämiään saksalaisia nenästä ja siten antaa Euroopalle "pienen opetuksen".
Vaikka juoni on Huovisen hengentuotteena fiktiivinen, voi arvella, että se resonoi jossain määrin todellisuuden kanssa. Saksalaisten sielunelämän epäjohdonmukaisuus ja ajoittainen aasimaisuus kiteytyvät tavassa käyttää ikkunoita eri säätilojen vallitessa.
Maininnanarvoinen ilmiö on se, että moni saksalainen nauttii kylmän raikkaasta ilmasta niin paljon, että hän pitää - tarkoituksella, ei hajamielisyyttään - helmikuussa soluhuoneiston yhteiskeittiön ikkunaa auki yön läpi. Todellisen talvikeittiön tunnistaakin ikkunalautaa somistavasta huurrekerroksesta.
Siinäkään ei ole mitään omituista, että seminaarihuonetta on talvella tuuletettu tuntien välillä - ja että ikkuna on jätetty opetuksen alkaessa auki. Vaikka Neckar on jäässä ja opiskelijat käärivät sisällä itseään kaulaliinoihin, ikkuna pysyy auki.
Oudompi ilmiö löytyy julkisista ja yksityisistä liikennevälineistä. Kesän tullen ikkunoita ei taaskaan osata käyttää.
Jostain syystä tübingeniläiset eivät usko kaupungin Mercedes Benz -merkkisten nivelbussien ikkunoihin liimattuja tarroja, joissa ikkunat pyydetään ilmastoinnin vuoksi pitämään suljettuina. Konsepti on yksinkertainen. Ilmastointi ei yleensä toimi kunnolla, jos ajoneuvon ikkunat ovat auki.
Niinpä olen päässyt todistamaan tilannetta, jossa maastohousuihin ja t-paitaan sonnustautunut alaluokan mies kieltää aasialaista tyttöä kovaäänisesti sulkemasta ikkunaa, koska bussin ilmastointi on hänen mukaansa rikki. Olen matkustanut linjureissa, joissa useampi tai ainoastaan yksi ikkuna on auki, minkä seurauksena ilmastointi ei toimi. Ilma lämpenee entisestään ja loputkin ikkunat avataan.
Yhteistä tilanteille on ollut se, että ihmisiä ei näytä ollenkaan kiinnostavan tai häiritsevän, että yksi ikkuna pitää bussin helteisenä. Kukaan ei tee aloitetta tilanteen korjaamiseksi. Kaikki puhisevat penkeissään naama punaisena ja hiki valuen.
Ikkunoiden avaaminen ilmastoiduissa ajoneuvoissa ei rajoitu julkisiin menopeleihin. Parhaimmilla säillä kaduilla pörhältää vastaan erikokoisia ja -ikäisiä automobiileja, jotka juhlistavat kesää ikkunatuuletuksella. Parhaimpia tapauksia ovat tietenkin ne uudenkarheat, ilmastoidut autot, joiden ikkunoita on vain vähän avattu. Se takaa, että kiesin sisäilma ei vaihdu eikä varsinkaan viilene.
Ikkunavammaisuutta ei voi selittää rationaalisen valinnan teorialla tai hyödyn maksimoimisella. Koska ikkunan avaaminen tähtää ensisijaisesti ilman vaihtumiseen ja viilentymiseen, itse teko kääntyy tarkoitustaan vastaan. Suurin hyöty saataisiin tietenkin silloin, jos Mercedeksen ilmastoinnin annettaisiin toimia täydellä teholla.
Vaihtoehtoja on kaksi. Joko tübingeniläiset ovat keskimäärin niin tyhmiä, että he eivät tunne ikkunoiden ja ilmastoinnin herkkää suhdetta. Ehkä keskimääräinen, vihreitä äänestävä ja epäkäytännöllistä pyöräänsä uskonnollisesti polkeva tübingeniläinen todella on niin teknisesti avuton. Vasta-argumenttina mainittakoon, että ikkunoissa nimenomaisesti kielletään niiden avaaminen. Kaupungissa, jonka suurin työllistäjä on yliopisto, keskivertotallaaja ei kuitenkaan liene niin hölmö, ettei ymmärtäisi kieltoa.
Todennäköisempi selitys saattaa löytyä traditionaalisuudesta ja henkisestä joustamattomuudesta. Ilmastoidut autot ovat rahvaan keskuudessa yleistyneet vasta viimeisten 20 vuoden aikana. Tübingeniläisten lapsuudessa ja nuoruudessa - kuuluisien formatiivisten vuosien aikana - ikkunat rullattiin kesähelteillä auki. Ikkuna selällään ajaminen ikään kuin kuuluu kesään. Tällöin rationaalisena toimintana näyttäytyy vanhojen ja tuttujen toimintamallien uusintaminen, koska joskus aiemmin toiminta on johtanut haluttuun lopputulokseen. Tradition kyseenalaistava malli joko torjutaan vähäeleisesti tai kielletään uhkaavallakin käyttäytymisellä ja olemattomilla argumenteilla, kuten maastohousumiehen tapauksessa.
Saksalaiset saivat opetuksensa vuonna 1945, mutta kulttuurin syvärakennetta edes nauravat herrasmiehet eivät pystyneet muuttamaan.
Vaikka juoni on Huovisen hengentuotteena fiktiivinen, voi arvella, että se resonoi jossain määrin todellisuuden kanssa. Saksalaisten sielunelämän epäjohdonmukaisuus ja ajoittainen aasimaisuus kiteytyvät tavassa käyttää ikkunoita eri säätilojen vallitessa.
Maininnanarvoinen ilmiö on se, että moni saksalainen nauttii kylmän raikkaasta ilmasta niin paljon, että hän pitää - tarkoituksella, ei hajamielisyyttään - helmikuussa soluhuoneiston yhteiskeittiön ikkunaa auki yön läpi. Todellisen talvikeittiön tunnistaakin ikkunalautaa somistavasta huurrekerroksesta.
Siinäkään ei ole mitään omituista, että seminaarihuonetta on talvella tuuletettu tuntien välillä - ja että ikkuna on jätetty opetuksen alkaessa auki. Vaikka Neckar on jäässä ja opiskelijat käärivät sisällä itseään kaulaliinoihin, ikkuna pysyy auki.
Oudompi ilmiö löytyy julkisista ja yksityisistä liikennevälineistä. Kesän tullen ikkunoita ei taaskaan osata käyttää.
Jostain syystä tübingeniläiset eivät usko kaupungin Mercedes Benz -merkkisten nivelbussien ikkunoihin liimattuja tarroja, joissa ikkunat pyydetään ilmastoinnin vuoksi pitämään suljettuina. Konsepti on yksinkertainen. Ilmastointi ei yleensä toimi kunnolla, jos ajoneuvon ikkunat ovat auki.
Niinpä olen päässyt todistamaan tilannetta, jossa maastohousuihin ja t-paitaan sonnustautunut alaluokan mies kieltää aasialaista tyttöä kovaäänisesti sulkemasta ikkunaa, koska bussin ilmastointi on hänen mukaansa rikki. Olen matkustanut linjureissa, joissa useampi tai ainoastaan yksi ikkuna on auki, minkä seurauksena ilmastointi ei toimi. Ilma lämpenee entisestään ja loputkin ikkunat avataan.
Yhteistä tilanteille on ollut se, että ihmisiä ei näytä ollenkaan kiinnostavan tai häiritsevän, että yksi ikkuna pitää bussin helteisenä. Kukaan ei tee aloitetta tilanteen korjaamiseksi. Kaikki puhisevat penkeissään naama punaisena ja hiki valuen.
Ikkunoiden avaaminen ilmastoiduissa ajoneuvoissa ei rajoitu julkisiin menopeleihin. Parhaimmilla säillä kaduilla pörhältää vastaan erikokoisia ja -ikäisiä automobiileja, jotka juhlistavat kesää ikkunatuuletuksella. Parhaimpia tapauksia ovat tietenkin ne uudenkarheat, ilmastoidut autot, joiden ikkunoita on vain vähän avattu. Se takaa, että kiesin sisäilma ei vaihdu eikä varsinkaan viilene.
Ikkunavammaisuutta ei voi selittää rationaalisen valinnan teorialla tai hyödyn maksimoimisella. Koska ikkunan avaaminen tähtää ensisijaisesti ilman vaihtumiseen ja viilentymiseen, itse teko kääntyy tarkoitustaan vastaan. Suurin hyöty saataisiin tietenkin silloin, jos Mercedeksen ilmastoinnin annettaisiin toimia täydellä teholla.
Vaihtoehtoja on kaksi. Joko tübingeniläiset ovat keskimäärin niin tyhmiä, että he eivät tunne ikkunoiden ja ilmastoinnin herkkää suhdetta. Ehkä keskimääräinen, vihreitä äänestävä ja epäkäytännöllistä pyöräänsä uskonnollisesti polkeva tübingeniläinen todella on niin teknisesti avuton. Vasta-argumenttina mainittakoon, että ikkunoissa nimenomaisesti kielletään niiden avaaminen. Kaupungissa, jonka suurin työllistäjä on yliopisto, keskivertotallaaja ei kuitenkaan liene niin hölmö, ettei ymmärtäisi kieltoa.
Todennäköisempi selitys saattaa löytyä traditionaalisuudesta ja henkisestä joustamattomuudesta. Ilmastoidut autot ovat rahvaan keskuudessa yleistyneet vasta viimeisten 20 vuoden aikana. Tübingeniläisten lapsuudessa ja nuoruudessa - kuuluisien formatiivisten vuosien aikana - ikkunat rullattiin kesähelteillä auki. Ikkuna selällään ajaminen ikään kuin kuuluu kesään. Tällöin rationaalisena toimintana näyttäytyy vanhojen ja tuttujen toimintamallien uusintaminen, koska joskus aiemmin toiminta on johtanut haluttuun lopputulokseen. Tradition kyseenalaistava malli joko torjutaan vähäeleisesti tai kielletään uhkaavallakin käyttäytymisellä ja olemattomilla argumenteilla, kuten maastohousumiehen tapauksessa.
Saksalaiset saivat opetuksensa vuonna 1945, mutta kulttuurin syvärakennetta edes nauravat herrasmiehet eivät pystyneet muuttamaan.
Tilaa:
Kommentit (Atom)