Historia toistaa itseään. Jo Tacituksen ajoista lähtien, varmaan jo sitäkin ennen, dinosauruksien ajoista, jos ne olisivat Raamatun mukaan olleet olemassa, saksalainen nuoriso on sukupolvi kerrallaan valunut huonompaan suuntaan, sen lihakset ovat surkastuneet, into laantunut ja mieli sumentunut. Tänään sain siitä jälleen esimerkin, kun linjurissa maleksineet kakarat eivät osoittaneet taaskaan käytöstapoja. Mitä pirua ne linjurissa tekivät, kävellä niiden pitäisi, tai ainakin pikamarssia.
Missään muualla kuin Saksassa lapset eivät osaa käyttäytyä julkisissa kulkuvälineissä. Jalkoja pidetään aivan holtittomasti istuimilla, reput sysätään vapaalle paikalle, puhutaan kovaäänisesti, naureskellaan tyhjää. Jos paikka satutaan antamaan vanhukselle tai itseään vanhemmalle, jolle paikka luonnonlakien mukaan kuuluu, vanhusta ei katsota arvokkaasti silmiin, poikaset eivät pokkaa, tyttöset eivät niiaa, kukaan ei lausu kaunista sanaa.
Ja minkälaista se nuoriso nykyään on. Näköradioiden ja automaattilaskinten turmelemia. Nykylapsi meidän Saksassamme on limonaadin marinoima - sanonko suoraan - tissiposki, joka ei osaa edes heittää kuperkeikkaa eikä punnertaa. Sellaiset ylevöittävät sanat kuin Tapferkeit ja Forschheit, urhoollisuus ja napakkuus, ovat näille aivan tuntemattomia. Katekismustakaan ei enää tavata kouluissa, se on lopun alkua se.
Kauas on tultu Saksan keisarikunnan topakoista vuosista. Silloin lapsista karaistiin löysät pois, pojista terästettiin kouluissa miehiä. Me naiset emme kyllä saaneet käydä edes kimnaasia, mutta mitäpä tuosta, äitinikin oli vallan tyytyväinen tultuaan 17-vuotiaana raskaaksi preussilaiselle vääpelille, joka oli muuten hänen setänsä.
Kaikki meni pilalle 1960-luvulla. Tulivat vapaa rakkaus ja vapaa kasvatus, ikää ei enää kunnioitettu entisellä tavalla, kaunis pukeutuminen ja säädyllinen käytös unohtuivat. Näille nykylapsille ja rehellisesti sanottuna heidän vanhemmilleenkin pitäisi antaa remmiä oikein isän kädestä.
Ylioppilaatkaan eivät enää miekkaile entiseen tapaan, silvottuja poskia näkee enää muutamilla uskalikoilla, heille soisi enemmän arvostusta, arvostusta, joka kumpuaa ihmisen luonnollisesta tarpeesta sitoutua traditioihin ja hierarkioihin, järjestelmiin, jotka takaavat pysyvyyden ja turvan aikoina, jolloin koko olemassaolomme perusta on uhattuna, jolloin joudumme vastaamaan perustavanlaatuisiin kysymyksiin itsestämme, vaikka kaiken järjen ja kohtuullisuuden mukaan vastausten tulisi olla itsestäänselviä; ne eivät sitä kuitenkaan ole, ja oikeinkirjoitusreformin sekä uusien, halpamaisten, modernien esteettisten ihanteiden mukaan kukaan ei edes, muusta puhumattakaan, ilolla tervehdi saksalaista lausetta, joka sentään on Goethen, Schillerin ja Hessen, Thomas Manninkin, saksalaisten kirjailijain, saksalaisen taiteen ja ylimaallisen sielun meille välittämä - niin, kukaan ei enää ymmärrä, ja vaikka ymmärtäisikin, hän vähät välittäisi, kun kulttuurimme kurjistuu matkalla kohti mekaanisen tylsää, massojen happamoittamaa, vieraiden vaikutteiden latistamaa hengen tuonelaa, jossa ilon ja riemun soihtu on aikoja sitten tukahtunut.
Nykyinen Wehrmacht ei pystyisi valtaamaan edes Puolaa. - Siinä on lyhyesti kaikki, mitä haluan sanoa. On oikein ja välttämätöntä, että elinvoimaiset etelämaiden kansat miehittävät Saksan, niiden miehiset miehet siittävät uudet saksalaiset, eivätkä Hans ja Erika enää ole vantteria, vaaleita teutoneita.
Mutta niin kuin aika kulkee tinkimättömällä logiikallaan omia raiteitaan, niin tiedän, että historia toistaa itseään; minä en näe sen päätöstä, mutta tiedän, että kohta minä kuolen, ja sitten minunkaan ei tarvitse enää marista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti