Loka lokaa nuorison

Aarno "Loka" Laitinen arvioi kesäkuussa, että Suomeen iskostuneen muukalaiskammon taustalla ovat "AKS:n henki" ja peräkylien impivaaralaisuus. Kauna- eli perussuomalaisuuden aiheuttaisivat siis eristyneisyys ja "kansainvälisten kontaktien puute". Laitinen profetoi:

Eivät interrail-nuoriso, vaihto-oppilaat tai muutoin maailmalla eläneet viihdy näissä joukoissa. Kielitaito ja ulkomaankokemukset ovat pelastaneet nuoret sukupolvet muukalaiskaunan hulluuksilta.

Laitinen sekoittaa tarkoituksella kaksi asiaa: muukalaiskaunan ja siihen liittyvän rasismin sekä sellaisen monikulttuurisuus- ja maahanmuuttokriittisyyden, joka on noussut 2000-luvun alusta sekä Suomessa että Keski-Euroopassa. On totta, että "maahanmuuttokriittisyys" on valitettavan usein fasadi tympeälle rasismille ja ennakkoluuloille. Se ei kuitenkaan poista sitä seikkaa, että maahanmuutosta muun politiikan tavoin pitää voida keskustella avoimesti ja arkailematta - ja varsinkin siten, ettei ongelmien esiin nostamista kuitattaisi fennomaanien räyhäämisenä.

Puhuessaan interrail-nuorison ja vaihto-oppilaiden puolesta Laitinen on lisäksi väärässä. Parjatulla Hommafoorumilla, perussuomalaisissa ja maahanmuuttokriitikoiden riveissä on myös niitä, jotka ovat matkustaneet junalla Euroopassa tai olleet vaihto-oppilaina. Maahanmuuttopolitiikan kritiikki ja kansainväliset kokemukset eivät sulje toisiaan pois. Joskus - kuten Helsingin lähiöissä - ne ruokkivat toisiaan.

Olen hieman alle vuoden opiskellut Tübingenissä Lounais-Saksassa. Aion myös palata Saksaan, joka on ottanut minut hyvin vastaan ja jossa viihdyn erinomaisesti. Auttavasta saksan taidosta huolimatta ymmärrän aiempaa enemmän niitä, jotka asettuvat vieraaseen maahan. Olen myös aiempaa vakuuttunut siitä, että vieraaseen maahan sopeutuminen, sen kielen oppiminen ja kulttuurin hyväksyminen ovat ensisijaisesti muuttajan vastuulla.

Mieleeni ei olisi tullut tämän vuoden aikana murjoa saksalaisia kohteliaisuussääntöjä tai vaatia kantaväestöä luopumaan traditioistaan tai sianlihaorgioistaan. Toisin kuin Suomessa, en ole täällä kehdannut sylkeä purukumia maahan, koska kukaan muukaan ei pärski kadulle, paitsi ehkä satunnainen arabi. Jos satun jäämään tänne, en odota, että valtio kustantaisi lorvimiseni ja olueni. Jos saisin naista ja sen jälkeen lapsia, haluaisin lapsieni saksalaistuvan.

Vaihto-oppilaskaverini ovat kotoisin maailman eri kolkista: Italiasta, Yhdysvalloista, Australiasta, Brasiliasta, Espanjasta, Etelä-Koreasta ja Perusta. Sen lisäksi, että olemme puhuneet keskenämme ensisijaisesti saksaa, meitä on yhdistänyt kristikunnan jaettu perintö ja jonkinlainen kytkös juutalais-kristilliseen traditioon. Siirtolaisten korkea koulutustaso, kantaväestön kanssa jaettu kieli ja perustaltaan yhteinen uskonto luovat otolliset puitteet yhdessäololle. Täällä on jopa pohjoisamerikkalaisia juutalaisia, jotka opiskelevat saksaa maassa, jonka iäkkäämmät eläkeläiset halusivat kansanmurhata kaikki juutalaiset. Pari korealaista otti sopeutumispäissään luterilaisen kasteen.

Jostain syystä minun on vaikea kuvitella, miten Tübingen olisi parempi paikka, jos tänne pakkautuisi lukutaidottomia nomadeja Afrikan sarvesta tai joutilaita irakilaismiehiä. Jonkun RKP:läisen pitäisi varmaan sivistää minua ja tübingeniläisiä, koska niin ei ole tapahtunut.

Vaikka Tübingenissä ei ns. turkkilaisongelmaa olekaan, vaikeudet näkyvät silti. Monien ex-vierastyöläisten kyvyttömyys sopeutua, oppia kieli sekä noudattaa yleisiä sääntöjä, tapakulttuuria ja lakia ovat seikkoja, jotka tuskastuttavat tavallisia saksalaisia.

Ennen muuta vuosi ulkomailla on vahvistanut käsitystä siitä, että suomalainen tai saksalainen yhteiskunta on huomattavasti parempi kuin moni muu. Kansalaisten muodollinen tasa-arvo, vaikuttamisen mahdollisuudet, poliittiset ja henkilökohtaiset vapaudet, keskinäinen luottamus, yleinen turvallisuus, yksilöiden ja yritysten rehellisyys, poliisin ja muiden viranomaisten toimintatavat, koulutusjärjestelmä, infrastruktuuri, naisten ja seksuaalivähemmistöjen asema ja moni muukin asia on kansainvälisesti vertaillen meillä kärkitasoa.

Suomalaisten ja saksalaisten ei tarvitsisi taantua löysään arvorelativismiin ja selittää, ettei yhteiskuntia ja poliittisia järjestelmiä voi laittaa paremmuusjärjestykseen. Kyllä voi ja pitää, koska muuten valintojen tekemisestä ei tule mitään.

Jos Loka Laitiselle kritiikki rantautuvasta shariasta, ghettoutumisesta, naisiin kohdistuvasta häpeäväkivallasta ja siirtolaisten rikollisuudesta huokuu kaunaa ja kansainvälisten kokemusten puutetta, kehotan Laitista ostamaan eläkeläisten interrail-kortin ja tulemaan Keski-Eurooppaan. Jos Laitinen osaa kieliä, hän voi myös perehtyä mannermaiseen julkiseen keskusteluun. Se on kaukana Impivaarasta, mutta lähempänä kuin ravintola Poseidonissa uskotaan.

Nuoriso on pilalla

Historia toistaa itseään. Jo Tacituksen ajoista lähtien, varmaan jo sitäkin ennen, dinosauruksien ajoista, jos ne olisivat Raamatun mukaan olleet olemassa, saksalainen nuoriso on sukupolvi kerrallaan valunut huonompaan suuntaan, sen lihakset ovat surkastuneet, into laantunut ja mieli sumentunut. Tänään sain siitä jälleen esimerkin, kun linjurissa maleksineet kakarat eivät osoittaneet taaskaan käytöstapoja. Mitä pirua ne linjurissa tekivät, kävellä niiden pitäisi, tai ainakin pikamarssia.

Missään muualla kuin Saksassa lapset eivät osaa käyttäytyä julkisissa kulkuvälineissä. Jalkoja pidetään aivan holtittomasti istuimilla, reput sysätään vapaalle paikalle, puhutaan kovaäänisesti, naureskellaan tyhjää. Jos paikka satutaan antamaan vanhukselle tai itseään vanhemmalle, jolle paikka luonnonlakien mukaan kuuluu, vanhusta ei katsota arvokkaasti silmiin, poikaset eivät pokkaa, tyttöset eivät niiaa, kukaan ei lausu kaunista sanaa.

Ja minkälaista se nuoriso nykyään on. Näköradioiden ja automaattilaskinten turmelemia. Nykylapsi meidän Saksassamme on limonaadin marinoima - sanonko suoraan - tissiposki, joka ei osaa edes heittää kuperkeikkaa eikä punnertaa. Sellaiset ylevöittävät sanat kuin Tapferkeit ja Forschheit, urhoollisuus ja napakkuus, ovat näille aivan tuntemattomia. Katekismustakaan ei enää tavata kouluissa, se on lopun alkua se.

Kauas on tultu Saksan keisarikunnan topakoista vuosista. Silloin lapsista karaistiin löysät pois, pojista terästettiin kouluissa miehiä. Me naiset emme kyllä saaneet käydä edes kimnaasia, mutta mitäpä tuosta, äitinikin oli vallan tyytyväinen tultuaan 17-vuotiaana raskaaksi preussilaiselle vääpelille, joka oli muuten hänen setänsä.

Kaikki meni pilalle 1960-luvulla. Tulivat vapaa rakkaus ja vapaa kasvatus, ikää ei enää kunnioitettu entisellä tavalla, kaunis pukeutuminen ja säädyllinen käytös unohtuivat. Näille nykylapsille ja rehellisesti sanottuna heidän vanhemmilleenkin pitäisi antaa remmiä oikein isän kädestä.

Ylioppilaatkaan eivät enää miekkaile entiseen tapaan, silvottuja poskia näkee enää muutamilla uskalikoilla, heille soisi enemmän arvostusta, arvostusta, joka kumpuaa ihmisen luonnollisesta tarpeesta sitoutua traditioihin ja hierarkioihin, järjestelmiin, jotka takaavat pysyvyyden ja turvan aikoina, jolloin koko olemassaolomme perusta on uhattuna, jolloin joudumme vastaamaan perustavanlaatuisiin kysymyksiin itsestämme, vaikka kaiken järjen ja kohtuullisuuden mukaan vastausten tulisi olla itsestäänselviä; ne eivät sitä kuitenkaan ole, ja oikeinkirjoitusreformin sekä uusien, halpamaisten, modernien esteettisten ihanteiden mukaan kukaan ei edes, muusta puhumattakaan, ilolla tervehdi saksalaista lausetta, joka sentään on Goethen, Schillerin ja Hessen, Thomas Manninkin, saksalaisten kirjailijain, saksalaisen taiteen ja ylimaallisen sielun meille välittämä - niin, kukaan ei enää ymmärrä, ja vaikka ymmärtäisikin, hän vähät välittäisi, kun kulttuurimme kurjistuu matkalla kohti mekaanisen tylsää, massojen happamoittamaa, vieraiden vaikutteiden latistamaa hengen tuonelaa, jossa ilon ja riemun soihtu on aikoja sitten tukahtunut.

Nykyinen Wehrmacht ei pystyisi valtaamaan edes Puolaa. - Siinä on lyhyesti kaikki, mitä haluan sanoa. On oikein ja välttämätöntä, että elinvoimaiset etelämaiden kansat miehittävät Saksan, niiden miehiset miehet siittävät uudet saksalaiset, eivätkä Hans ja Erika enää ole vantteria, vaaleita teutoneita.

Mutta niin kuin aika kulkee tinkimättömällä logiikallaan omia raiteitaan, niin tiedän, että historia toistaa itseään; minä en näe sen päätöstä, mutta tiedän, että kohta minä kuolen, ja sitten minunkaan ei tarvitse enää marista.

Svaabilainen kotirouva

Euroopan talouskriisin yhteydessä rautakansleri Angela Merkeliä on kuvattu Saksassa ihaillen svaabilaiseksi kotirouvaksi, joka vaatii tiukkaa talouskuria ja tekee töitä säästääkseen rahaa. Merkelin katsotaan edustavan Schwabenlandin ja toisaalta saksalaisuudenkin ylevimpiä piirteitä: tarkkuutta, kitsautta ja nuukuutta.

Svaabilaisia kotirouvia melkein vuoden leipomoissa, lihakaupoissa ja supermarketeissa tarkkailleena voin osittain allekirjoittaa stereotyypin saksalaisten talousmentaliteetista. Esimerkki: lähikauppani kuulutusjärjestelmästä ilmoitetaan tasaisin väliajoin päivän tarjouksia. Se ei poikkea Suomesta. Mutta se, että asiakkaille ilmoitetaan, montako prosenttia he säästävät normaalihintaan suhteutettuna, on svaabeille ominaista.

"Sie sparen 33 Prozent", raikaa kaiuttimista, enkä tiedä, olenko minä vai ovatko muut vajaamielisiä.

Ihan oikeasti. Tübingen on asumisen suhteen Münchenin jälkeen Saksan toiseksi kallein kaupunki. Saksa on yksi maailman rikkaimmista valtioista, ja Baden-Württembergin osavaltio on Baijerin jälkeen Saksan toiseksi vaurain. En ole varma, onko tarpeen ilmoittaa, että 39 sentin hiivapaketin tai 59 sentin leipäpussin saa nyt parikymmentä prosenttia edullisemmin.

Vaikka svaabilainen kotirouva säästää paljon, eikä varsinkaan tuhlaa gastronomiaan, kosmetiikkaan tai kauniisiin vaatteisiin, on hänen kukkarossaan kuitenkin järjettömyyksiin korvamerkittyä rahaa. Kesän tullen saksalaiset nimittäin ostavat kuutioittain pullotettua vettä.

Erilaisia kivennäisvesiä ja niistä tehtyjä juomasekoituksia on Saksassa valtava määrä. Apfelschorle, laimeahko cocktail hiilihapotettua vettä ja omenamehua, lienee ostetuin. Kaikkea muutakin saa kivennäisveteen sekoitettuna - limonadia, olutta ja luultavasti viiniäkin. Näitä puteleita kotirouvat kantavat koreittain autoihinsa.

Pulloveteen tiivistyy jälleen yksi Saksan ristiriita. Pullovedet ja erilaiset laimeat vissymehut edustavat länsisaksalaista, sodanjälkeistä konsumerismia. Koska rahaa tuli enemmän kuin meni, sitä saatettiin sijoittaa järjettömiin kohteisiin, kuten veteen, jota sai ja saa edullisesti hanasta. Kukaan ei ole todistanut, että pulloveden ostamisesta olisi jotain etua - niin vain tehdään.

Muita kohteita, joihon saksalaiset käyttävät merkittäviä rahasummia, ovat julkisivu- ja muut remontit, puutarhanhoito sekä oma auto. Talot ovat moitteettomassa laastissa, menopelit kiiltävät ja rikkaruohot tuhottu. Olen varma, että useimpien saksalaisporvarien varallisuus on sijoitettu joko joukkovelkakirjoihin tai maltillisen riskin hajautettuihin rahastoihin. Daimler, Siemens, Bosch ja kumppanit tahkoavat tasaista tuottoa kansalle, jonka kunnia-asiana on henkilökohtaisen talouden ylijäämä ja sen harkittu investoiminen.

En kuitenkaan usko, että Angela Merkel kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta on svaabilaisen kotirouvan perikuva. Hänhän saattaa juoda pullovettä ja käyttää esimerkiksi sähköistä pesukonetta.

Hyvin todennäköisesti Schwabenlandin kylissä tuhannet juurevat tädit könyävät kello 4.30 aamulypsylle ja kampeavat moitteettomien pihojensa ikiaikaisista kaivoista raikasta, maksutonta vettä. He ovat samoja ihmisiä, jotka eivät voi käsittää, miksi heidän markkansa pitäisi käyttää etelämaiden kauniin elämän kustantamiseen. He ovat luonnollisesti oikeassa, mutta edes Angela Merkel ei kuuntele heitä.

Saatanan kuuma

Joinain kesinä Suomessa on ollut lämmintä. Esimerkiksi kesä 2010 oli melko hyvä: heinäkuun helteet ahdistivat vanhuksia ja kotieläimiä ja tavallisiakin kansalaisia. Muistan, että lattiallani mötkötti märkään pyyhkeeseen kääritty corgi, joka ei kyennyt helteeltä juuri mihinkään.

Joskus lomat ja helteet eivät satu yksiin. Viime päivät Saksan Tübingen on nauttinut yli 30 celsius-asteen lämpötiloista. Tämä ei olisi ongelma, ellei lämpötiloihin pitäisi sovittaa täysipäiväistä opiskelua.

Saksalainen yliopistovuosi on kummallinen. Talvilukukausi alkaa lokakuun puolivälissä ja kestää suurin piirtein helmikuun toiselle viikolle. Tämän jälkeen alkaa kahden kuukauden kevättauko, jonka aikana on teoriassa mahdollista suorittaa työharjoittelu, kirjoittaa esseitä, opiskella päättökokeisiin ja niin edelleen. Käytännössä useimmilla ei-valmistuvilla opiskelijoilla maaliskuu ja huhtikuun kaksi ensimmäistä viikkoa ovat lomaa, jonka aikana ei tehdä mitään tähdellistä.

Huhtikuun puolivälistä heinäkuun loppuun on sitten kesälukukausi, joka on aivan samanlainen kuin mikä tahansa kevätlukukausi normaaleissa länsimaissa. Käydään luennoilla, tentitään, kirjoitetaan tutkielmia. Ero on tietenkin se, että kesä- ja heinäkuussa saattaa olla aika kuuma.

Suurin shokki, minkä olen Saksassa kohdannut, ei ole liittynyt varsinaisesti ihmisten väliseen kanssakäymiseen tai mihinkään kulttuuriseen. Suurin shokki on ollut luonnon ja ihmisen välinen suhde, jota ei ole otettu huomioon opiskelukalenteria suunnitellessa.

Ilmastoimattomassa huoneessa tai kirjastossa opiskelu saa aivan uusia ulottuvuuksia, kun lämpötila nousee yli 30 asteen. Lämpö alkaa ahdistaa; hiki nousee pintaan pienemmästäkin liikkeestä, ilma on tunkkaista ja kuumaa, kanssaopiskelijat eivät osaa peseytyä ja käyttää kunnon deodoranttia. Lämpötila, jota Espanjan tai Kreikan rantalomalla ilolla tervehditään, muuttuu alistavaksi, tukalaksi ja toimeliaisuutta kuristavaksi. Ei jaksa, ei viitsi, ei pysty nukkumaan.

Koska saksalaiset eivät usko ilmastointiin tai pitävät sitä muuten vain arveluttavana, mistään ei saa viileää, raikasta ilmaa. Jos voisin, heittäisin kirjani nurkkaan, asettuisin puun alle syömään banaania ja juomaan kookosmehua ja kävisin ajoittain munasillani pulahtamassa vuoristopurossa. Illalla joisin pilsneriä nudistibileissä ja soittaisin Ultra Brata zembellä ja didgeridoolla.

Ilmastolla, ilmastoinnilla ja kansantaloudella on oltava jokin ei-tieteellinen ja deterministinen yhteys. Arizonan Phoenix on menestynyt kaupunki aavikon keskellä ja Mogadishu moneen kertaan tuhottu kaupunki aavikon ja meren välissä. Teksasin Dallas ja Houston sekä Floridan useimmat kaupungit ovat hyvinvoivia, Lähi-idän kaupungit eivät, vaikka ilmasto niissä onkin samankaltainen.

Ero on epäilemättä ilmastointilaite. Kun se hönkii pakkashöyryjään, ihmisen ei tarvitse sulkea aivojaan tai tuntea voimatonta raivoa olosuhteiden edessä.

Kehitysapuna voitaisiinkin antaa vastedes edullisia ilmastointilaitteita. Kun aivot vähän viilenisivät, joku saattaisi palata Aleksandrian kirjastoon ja toinen miettiä, josko tässä voisikin jo tehdä jotain ja jättää naapuriklaanien ja vääräuskoisten vainoamisen vähemmälle.

Pääkirjoitustoimittaja historian harhoissa

Päivän Iltalehden pääkirjoitus otti kantaa perusopetuksen tuntijakouudistukseen. En liene ainoa, jonka huomion kiinnitti seuraava kappale:

"Viimeistään uudistuksen jatkuessa lukioon olisi historianopetuksessa palattava selkeään kronologiaan ja varhempien vuosisatojen kunnolliseen käsittelyyn. Niitä tuntematta ei voi ymmärtää esimerkiksi eurokriisiä. Nuorena oppii helposti niin tapahtumakulut kuin vieraiden kielten sanat."

Lukiohistoriassa olisi siis "palattava" selkeään kronologiaan ja varhaisempien aikojen tuntemiseen. Tämä onkin malli, jota pääkirjoitustoimittajan lapsuudessa ja nuoruudessa sovellettiin: historianopetus koostui huonoimmillaan vuosilukujen ja aikajanojen pänttäämisestä sekä menneisyyden keisareiden, sotapäälliköiden ja paavien toilailuista.

On totta, että suomalaisesta lukiosta pääsee historian osalta liian helpolla läpi. Niillä, jotka eivät kirjoita ainereaalissa historiaa, ei välttämättä ole mitään käsitystä Euroopan tai Euraasian historian karkeista linjoista. Käsitystä ei tarvitse olla niilläkään, jotka historian reaalin kirjoittava. Ylioppilastutkintokokeen painottuminen uusimpiin aikoihin ja 1900-lukuun selviää, jos vanhoja kokeita viitsii selata. Vanhemmista ajoista riittää, kun osaa vastata vuotuiseen kolonialismi/imperialismikysymykseen.

Erityisen heikko on tilanne Suomen historian osalta. Suomen historia ennen autonomiaa -kurssi ei ole ollut muutamaan vuoteen pakollinen. Sen vuoksi suomalaisen ylioppilaan ei tarvitse valkolakkinsa eteen tietää mitään Kustaa Vaasasta ja reformaatiosta, Ruotsin suurvaltakaudesta, kolmikymmenvuotisesta sodasta, eri "vihoista", isostajaosta tai ylipäänsä Suomena tunnetun alueen asemasta Itämeren piirin varhaisemmassa historiassa. Samaa reittiä voisi valjeta, miksi Tallinna näyttää saksalaiselta, miten suomalaisen talonpojan elo erosi venäläisestä, miten säätyerioikeudet kehittyivät ja keitä olivat Chydenius ja Porthan.

Yhtä kaikki: tuskin kukaan oikeasti uskoo, että kronologian ja varhaisempien aikojen tuntemisella olisi jokin yhteys Euroopan talouskriisin ymmärtämiseen.

Rahoitusmarkkinoiden kompleksisuus ei ole selätettävissä hyvällä kronologialla tai Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan taloushistorialla. Talouskriisiä voi lähestyä Etelä-Euroopan valtioiden löyhän vallankeskityksen ja toimimattoman keskusvallan kautta, mutta sen selittävämpää voimaa historialla ei ole. Anekdoottina voi ehkä sanoa, että Axel Oxenstiernan hallinnoima Ruotsi onnistui 400 vuotta sitten keräämään veroja suhteellisesti tehokkaammin kuin nykypäivän Kreikka.

Tapahtumakulut ja vieraiden kielten sanat painuvat ehkä mieleen paremmin nuorina. Tapahtumakulkujen osalta riski on se, että ne opitaan pintapuolisesti tai virheellisesti, kuten on tapahtunut pääkirjoitustoimittajan sukupolvelle esimerkiksi hakkapeliittain osalta.

Epäselväksi jää, mitä tekemistä vieraiden kielten sanoilla on historianopetuksen kanssa, mutta olisi sangen  toivottavaa, että joku ymmärtäisi vaatia latinaa takaisin kouluihin. Eurooppalaisten kielten ja Euroopan historian kannalta merkittävämpää kieltä ei ole, paitsi tietenkin ruotsi, joka Suomessa onkin kaikista tärkein vieras kieli.

Rationaalinen saksalainen

Veikko Huovinen laittoi hienossa satiirissaan Veitikka (1971) Hitlerin ja Goebbelsin pilkkaamaan Saksan kansaa. Yksi Veitikan juonista punoutui veijaritarinan ympärille - ilkikurisesti nauravat herrasmiehet olivat päättäneet vetää aaseina pitämiään saksalaisia nenästä ja siten antaa Euroopalle "pienen opetuksen".

Vaikka juoni on Huovisen hengentuotteena fiktiivinen, voi arvella, että se resonoi jossain määrin todellisuuden kanssa. Saksalaisten sielunelämän epäjohdonmukaisuus ja ajoittainen aasimaisuus kiteytyvät tavassa käyttää ikkunoita eri säätilojen vallitessa.

Maininnanarvoinen ilmiö on se, että moni saksalainen nauttii kylmän raikkaasta ilmasta niin paljon, että hän pitää - tarkoituksella, ei hajamielisyyttään - helmikuussa soluhuoneiston yhteiskeittiön ikkunaa auki yön läpi. Todellisen talvikeittiön tunnistaakin ikkunalautaa somistavasta huurrekerroksesta.

Siinäkään ei ole mitään omituista, että seminaarihuonetta on talvella tuuletettu tuntien välillä - ja että ikkuna on jätetty opetuksen alkaessa auki. Vaikka Neckar on jäässä ja opiskelijat käärivät sisällä itseään kaulaliinoihin, ikkuna pysyy auki.

Oudompi ilmiö löytyy julkisista ja yksityisistä liikennevälineistä. Kesän tullen ikkunoita ei taaskaan osata käyttää.

Jostain syystä tübingeniläiset eivät usko kaupungin Mercedes Benz -merkkisten nivelbussien ikkunoihin liimattuja tarroja, joissa ikkunat pyydetään ilmastoinnin vuoksi pitämään suljettuina. Konsepti on yksinkertainen. Ilmastointi ei yleensä toimi kunnolla, jos ajoneuvon ikkunat ovat auki.

Niinpä olen päässyt todistamaan tilannetta, jossa maastohousuihin ja t-paitaan sonnustautunut alaluokan mies kieltää aasialaista tyttöä kovaäänisesti sulkemasta ikkunaa, koska bussin ilmastointi on hänen mukaansa rikki. Olen matkustanut linjureissa, joissa useampi tai ainoastaan yksi ikkuna on auki, minkä seurauksena ilmastointi ei toimi. Ilma lämpenee entisestään ja loputkin ikkunat avataan.

Yhteistä tilanteille on ollut se, että ihmisiä ei näytä ollenkaan kiinnostavan tai häiritsevän, että yksi ikkuna pitää bussin helteisenä. Kukaan ei tee aloitetta tilanteen korjaamiseksi. Kaikki puhisevat penkeissään naama punaisena ja hiki valuen.

Ikkunoiden avaaminen ilmastoiduissa ajoneuvoissa ei rajoitu julkisiin menopeleihin. Parhaimmilla säillä  kaduilla pörhältää vastaan erikokoisia ja -ikäisiä automobiileja, jotka juhlistavat kesää ikkunatuuletuksella. Parhaimpia tapauksia ovat tietenkin ne uudenkarheat, ilmastoidut autot, joiden ikkunoita on vain vähän avattu. Se takaa, että kiesin sisäilma ei vaihdu eikä varsinkaan viilene.

Ikkunavammaisuutta ei voi selittää rationaalisen valinnan teorialla tai hyödyn maksimoimisella. Koska ikkunan avaaminen tähtää ensisijaisesti ilman vaihtumiseen ja viilentymiseen, itse teko kääntyy tarkoitustaan vastaan. Suurin hyöty saataisiin tietenkin silloin, jos Mercedeksen ilmastoinnin annettaisiin toimia täydellä teholla.

Vaihtoehtoja on kaksi. Joko tübingeniläiset ovat keskimäärin niin tyhmiä, että he eivät tunne ikkunoiden ja ilmastoinnin herkkää suhdetta. Ehkä keskimääräinen, vihreitä äänestävä ja epäkäytännöllistä pyöräänsä uskonnollisesti polkeva tübingeniläinen todella on niin teknisesti avuton. Vasta-argumenttina mainittakoon, että ikkunoissa nimenomaisesti kielletään niiden avaaminen. Kaupungissa, jonka suurin työllistäjä on yliopisto, keskivertotallaaja ei kuitenkaan liene niin hölmö, ettei ymmärtäisi kieltoa.

Todennäköisempi selitys saattaa löytyä traditionaalisuudesta ja henkisestä joustamattomuudesta. Ilmastoidut autot ovat rahvaan keskuudessa yleistyneet vasta viimeisten 20 vuoden aikana. Tübingeniläisten lapsuudessa ja nuoruudessa - kuuluisien formatiivisten vuosien aikana -  ikkunat rullattiin kesähelteillä auki. Ikkuna selällään ajaminen ikään kuin kuuluu kesään. Tällöin rationaalisena toimintana näyttäytyy vanhojen ja tuttujen toimintamallien uusintaminen, koska joskus aiemmin toiminta on johtanut haluttuun lopputulokseen. Tradition kyseenalaistava malli joko torjutaan vähäeleisesti tai kielletään uhkaavallakin käyttäytymisellä ja olemattomilla argumenteilla, kuten maastohousumiehen tapauksessa.

Saksalaiset saivat opetuksensa vuonna 1945, mutta kulttuurin syvärakennetta edes nauravat herrasmiehet eivät pystyneet muuttamaan.