Pääkirjoitustoimittaja historian harhoissa

Päivän Iltalehden pääkirjoitus otti kantaa perusopetuksen tuntijakouudistukseen. En liene ainoa, jonka huomion kiinnitti seuraava kappale:

"Viimeistään uudistuksen jatkuessa lukioon olisi historianopetuksessa palattava selkeään kronologiaan ja varhempien vuosisatojen kunnolliseen käsittelyyn. Niitä tuntematta ei voi ymmärtää esimerkiksi eurokriisiä. Nuorena oppii helposti niin tapahtumakulut kuin vieraiden kielten sanat."

Lukiohistoriassa olisi siis "palattava" selkeään kronologiaan ja varhaisempien aikojen tuntemiseen. Tämä onkin malli, jota pääkirjoitustoimittajan lapsuudessa ja nuoruudessa sovellettiin: historianopetus koostui huonoimmillaan vuosilukujen ja aikajanojen pänttäämisestä sekä menneisyyden keisareiden, sotapäälliköiden ja paavien toilailuista.

On totta, että suomalaisesta lukiosta pääsee historian osalta liian helpolla läpi. Niillä, jotka eivät kirjoita ainereaalissa historiaa, ei välttämättä ole mitään käsitystä Euroopan tai Euraasian historian karkeista linjoista. Käsitystä ei tarvitse olla niilläkään, jotka historian reaalin kirjoittava. Ylioppilastutkintokokeen painottuminen uusimpiin aikoihin ja 1900-lukuun selviää, jos vanhoja kokeita viitsii selata. Vanhemmista ajoista riittää, kun osaa vastata vuotuiseen kolonialismi/imperialismikysymykseen.

Erityisen heikko on tilanne Suomen historian osalta. Suomen historia ennen autonomiaa -kurssi ei ole ollut muutamaan vuoteen pakollinen. Sen vuoksi suomalaisen ylioppilaan ei tarvitse valkolakkinsa eteen tietää mitään Kustaa Vaasasta ja reformaatiosta, Ruotsin suurvaltakaudesta, kolmikymmenvuotisesta sodasta, eri "vihoista", isostajaosta tai ylipäänsä Suomena tunnetun alueen asemasta Itämeren piirin varhaisemmassa historiassa. Samaa reittiä voisi valjeta, miksi Tallinna näyttää saksalaiselta, miten suomalaisen talonpojan elo erosi venäläisestä, miten säätyerioikeudet kehittyivät ja keitä olivat Chydenius ja Porthan.

Yhtä kaikki: tuskin kukaan oikeasti uskoo, että kronologian ja varhaisempien aikojen tuntemisella olisi jokin yhteys Euroopan talouskriisin ymmärtämiseen.

Rahoitusmarkkinoiden kompleksisuus ei ole selätettävissä hyvällä kronologialla tai Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan taloushistorialla. Talouskriisiä voi lähestyä Etelä-Euroopan valtioiden löyhän vallankeskityksen ja toimimattoman keskusvallan kautta, mutta sen selittävämpää voimaa historialla ei ole. Anekdoottina voi ehkä sanoa, että Axel Oxenstiernan hallinnoima Ruotsi onnistui 400 vuotta sitten keräämään veroja suhteellisesti tehokkaammin kuin nykypäivän Kreikka.

Tapahtumakulut ja vieraiden kielten sanat painuvat ehkä mieleen paremmin nuorina. Tapahtumakulkujen osalta riski on se, että ne opitaan pintapuolisesti tai virheellisesti, kuten on tapahtunut pääkirjoitustoimittajan sukupolvelle esimerkiksi hakkapeliittain osalta.

Epäselväksi jää, mitä tekemistä vieraiden kielten sanoilla on historianopetuksen kanssa, mutta olisi sangen  toivottavaa, että joku ymmärtäisi vaatia latinaa takaisin kouluihin. Eurooppalaisten kielten ja Euroopan historian kannalta merkittävämpää kieltä ei ole, paitsi tietenkin ruotsi, joka Suomessa onkin kaikista tärkein vieras kieli.