Veikko Huovinen laittoi hienossa satiirissaan Veitikka (1971) Hitlerin ja Goebbelsin pilkkaamaan Saksan kansaa. Yksi Veitikan juonista punoutui veijaritarinan ympärille - ilkikurisesti nauravat herrasmiehet olivat päättäneet vetää aaseina pitämiään saksalaisia nenästä ja siten antaa Euroopalle "pienen opetuksen".
Vaikka juoni on Huovisen hengentuotteena fiktiivinen, voi arvella, että se resonoi jossain määrin todellisuuden kanssa. Saksalaisten sielunelämän epäjohdonmukaisuus ja ajoittainen aasimaisuus kiteytyvät tavassa käyttää ikkunoita eri säätilojen vallitessa.
Maininnanarvoinen ilmiö on se, että moni saksalainen nauttii kylmän raikkaasta ilmasta niin paljon, että hän pitää - tarkoituksella, ei hajamielisyyttään - helmikuussa soluhuoneiston yhteiskeittiön ikkunaa auki yön läpi. Todellisen talvikeittiön tunnistaakin ikkunalautaa somistavasta huurrekerroksesta.
Siinäkään ei ole mitään omituista, että seminaarihuonetta on talvella tuuletettu tuntien välillä - ja että ikkuna on jätetty opetuksen alkaessa auki. Vaikka Neckar on jäässä ja opiskelijat käärivät sisällä itseään kaulaliinoihin, ikkuna pysyy auki.
Oudompi ilmiö löytyy julkisista ja yksityisistä liikennevälineistä. Kesän tullen ikkunoita ei taaskaan osata käyttää.
Jostain syystä tübingeniläiset eivät usko kaupungin Mercedes Benz -merkkisten nivelbussien ikkunoihin liimattuja tarroja, joissa ikkunat pyydetään ilmastoinnin vuoksi pitämään suljettuina. Konsepti on yksinkertainen. Ilmastointi ei yleensä toimi kunnolla, jos ajoneuvon ikkunat ovat auki.
Niinpä olen päässyt todistamaan tilannetta, jossa maastohousuihin ja t-paitaan sonnustautunut alaluokan mies kieltää aasialaista tyttöä kovaäänisesti sulkemasta ikkunaa, koska bussin ilmastointi on hänen mukaansa rikki. Olen matkustanut linjureissa, joissa useampi tai ainoastaan yksi ikkuna on auki, minkä seurauksena ilmastointi ei toimi. Ilma lämpenee entisestään ja loputkin ikkunat avataan.
Yhteistä tilanteille on ollut se, että ihmisiä ei näytä ollenkaan kiinnostavan tai häiritsevän, että yksi ikkuna pitää bussin helteisenä. Kukaan ei tee aloitetta tilanteen korjaamiseksi. Kaikki puhisevat penkeissään naama punaisena ja hiki valuen.
Ikkunoiden avaaminen ilmastoiduissa ajoneuvoissa ei rajoitu julkisiin menopeleihin. Parhaimmilla säillä kaduilla pörhältää vastaan erikokoisia ja -ikäisiä automobiileja, jotka juhlistavat kesää ikkunatuuletuksella. Parhaimpia tapauksia ovat tietenkin ne uudenkarheat, ilmastoidut autot, joiden ikkunoita on vain vähän avattu. Se takaa, että kiesin sisäilma ei vaihdu eikä varsinkaan viilene.
Ikkunavammaisuutta ei voi selittää rationaalisen valinnan teorialla tai hyödyn maksimoimisella. Koska ikkunan avaaminen tähtää ensisijaisesti ilman vaihtumiseen ja viilentymiseen, itse teko kääntyy tarkoitustaan vastaan. Suurin hyöty saataisiin tietenkin silloin, jos Mercedeksen ilmastoinnin annettaisiin toimia täydellä teholla.
Vaihtoehtoja on kaksi. Joko tübingeniläiset ovat keskimäärin niin tyhmiä, että he eivät tunne ikkunoiden ja ilmastoinnin herkkää suhdetta. Ehkä keskimääräinen, vihreitä äänestävä ja epäkäytännöllistä pyöräänsä uskonnollisesti polkeva tübingeniläinen todella on niin teknisesti avuton. Vasta-argumenttina mainittakoon, että ikkunoissa nimenomaisesti kielletään niiden avaaminen. Kaupungissa, jonka suurin työllistäjä on yliopisto, keskivertotallaaja ei kuitenkaan liene niin hölmö, ettei ymmärtäisi kieltoa.
Todennäköisempi selitys saattaa löytyä traditionaalisuudesta ja henkisestä joustamattomuudesta. Ilmastoidut autot ovat rahvaan keskuudessa yleistyneet vasta viimeisten 20 vuoden aikana. Tübingeniläisten lapsuudessa ja nuoruudessa - kuuluisien formatiivisten vuosien aikana - ikkunat rullattiin kesähelteillä auki. Ikkuna selällään ajaminen ikään kuin kuuluu kesään. Tällöin rationaalisena toimintana näyttäytyy vanhojen ja tuttujen toimintamallien uusintaminen, koska joskus aiemmin toiminta on johtanut haluttuun lopputulokseen. Tradition kyseenalaistava malli joko torjutaan vähäeleisesti tai kielletään uhkaavallakin käyttäytymisellä ja olemattomilla argumenteilla, kuten maastohousumiehen tapauksessa.
Saksalaiset saivat opetuksensa vuonna 1945, mutta kulttuurin syvärakennetta edes nauravat herrasmiehet eivät pystyneet muuttamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti